Vihdoinkin suklaata! -tai siis kaakopuiden katveessa.

Jaa Hans!

Se on sitten menoa taas.
Tällä kertaa Andien itäpuolelle Amazonin viidakon läntisimpiin nurkkiin, jossa on ollut kolme vuotta käynnissä projekti huippusuklaavalmistaja Pacarilla. Mehän luonnollisesti tuomme siis Pacarin suklaata Suomen ihmeelliseen maahan.

Ja siitä alkaa Amazoni-meininki

Täältä tätä löytyy kaupoistakin melko tuhti rivillinen Pacaria, toivottavasti vielä suomestakin joku päivä.

Itse hotellihuoneessa otettu huono kuva Suklaalevystä.

Pacarin ideana on tehdä suklaata alusta loppuun niin läpinäkyvästi ja vastuullisesti kuin vain mahdollista myös luonnon monimuotoisuus säilyttäen. Tämä uusi projekti tapahtuu pienessä kylässä nimeltään Santa Rita. Tätä ei edes Google Maps löydä, koska tonteille oli lähes mahdoton päästä autolla vielä pari vuotta sitten. Lähinnä sijaitsevat Googlesta löytyvät kaupungit ovat Archidona ja Tena.

Takapiha.

Heti alkuunsa kun kuulin, että Pacari on projektin aikana saanut ääntä pidettyä kunnassa sen verran kovasti, että ovat saaneet paremman tien aikaan. En ollut kovin vakuuttunut sen hyödyistä, mutta sitten ilmeni, että Ecuadorissa on jokunen vuosi sitten kielletty metsästys näiltä omavaraistaloudessa eläviltä ihmisiltä. Jengi saa kuitenkin tarvitsemansa hyödykkeet pääosin luonnosta, mutta käyttävät kuitenkin puhelimia ja muita tietokonemööpeleitä, johon tarvitsee rahaa ja sitä on ollut vaikea saada koko kylää hyödyttäen. Kylässä asuu noin 200 ihmistä ja koko kylällä on mahdollisuus hyötyä Pacarista. Pacari maksaa kaakaopavuista kyläläisille 2 kertaa enemmän kuin edelliset ostajat, joille kyläläiset yrittivät myydä kaakaopapuja.

Hengaillaan ja odotetaan paikallista energiajuomaa jengin kämpillä.

Santa Ritassa, metsälle menossa.

Nyt jokaisella kyläläisellä on mahdollisuus kerätä kaakaohedelmiä metsästä niin vähän tai paljon kuin haluaa. Ja kun puhun metsästä, tarkoitan metsää. Nämä eivät ole mitään viljelmiä, vaan metsässä kasvaa kaikkea laidasta laitaan ja luonto on todella monipuolista!

Tällaset pikkuset odotteli äitiä tuomaan ruokaa.

Näin ne hengailee puussa.

Pacarin avulla kylään on alettu rakentamaan säältä paremmin suojaavia taloja vanhojen puisten läpivetoisten ja vettä pitämättömien harvojen puutalojen sijaan. Kuka tahansa ja koska tahansa voi siis kerätä valmiita kaakaopapuja metsästä silloin kuin huvittaa. Tällä kertaa meidän mukanamme on äitejä lapsineen. On lauantai, ja edellisenä iltana on ollut Ecuadorin jalkapallo-ottelu ja kaikki miehet ovat rankahkon juhlimisen jälkeen rokulipäivää viettämässä :)

Siinä sitä leikataan

Meitsi kuvaa

Lähdimme sitten liikkeelle ensin juotuamme vähän paikallisista superpuun lehdistä uutettua juomaa. On hyvin piristävää ja täysin luonnollista. Tätä voi olla, että vielä jonain päivänä täältä vielä tuomme mukanamme! Kiertelemme metsässä ja kaikesta huomaa, että täällä ei ole istuttamalla istutettu yhtään mitään! Pusikoissa on tietenkin melkoinen määrä kaikkia önnimönniäisiä ja hyönteisiä ja niiltä on suojauduttava. Joidenkin enemmän kuin toisten :)

Seikkailemme ihmisten kanssa metsässä, poimimme kaakaohedelmiä, pidämme hauskaa ja otamme paljon kuvia. En osaa käyttää viidakkoveistä ihan kuubalaisten kumouksellisten tavoin ja sekös paikallisia naurattaa. Odottakoon vaan kun näkevät minut Mora kädessä :)



Tovin metsässä liikuttuamme saavumme pienen puron varrelle, jonne Pacarin avulla rakennettiin silta ja  ihan huikee lepotila ihmisille jos tekevät pitkää päivää (siellä pidettiin talkoojuhlat ja ihmiset grillas ja tanssi ja piti hauskaa ja rakensi upeen suojan auringolta ja sateelta) Ei oo ihan vielä valmis, siitä puuttuu nimittäin vielä puulattia, mutta melkein valmis kuitenkin :b Siis jokaisen sisäinen Tarzan herää heti tollasessa mestassa! Tämä pitää saada mökille!

Itse hedelmä. Toi valkonen on tosi makeeta ja sen voi imeskellä
pois jos karkkihammasta kolottaa.

Siellä katotaan, että mihin lattia laitetaan :)

Ihan huikee maja!

Ja jotta tulisi selväksi kenen kanssa olemme täällä, niin Pacarin perustajan Santiago Peraltan ja hänen vaimonsa Carla Barboton ja kahden skidinsä kanssa. Nää tyypit varmaan ihan oikeesti joskus muuttaa tänne metsään jos mahdollista. Santiago tekee kaikkensa asiansa edistämiseen ja on aina ihmisten hyvinvoinnin, luonnon monipuolisuuden ja pienviljelijöiden asialla. Kaverilla on sertifikaatteja vaikka mistä ja lisää on tulossa. Jos jollain on sydän mukana, sen on oltava Santiago. Onneksi herralla on kuitenkin pilkettä silmäkulmassa, koska muuten homma menisi liian vakavaksi.

Santiago ja upeita kyläläisiä!

Santiago, Carla ja skidit ja joku keräilijä :)

Paula, meitsi ja puro.

Sitten kun hedelmät on kerätty koriin ja on aika palata kämpille. Tämän jälkeen pavut otetaan kaakahedelmän sisältä ja laitetaan fermentoitumaan kaksi päivää kerrallaan kolmeen eri otteeseen. Tämän jälkeen pavut nostetaan pöydälle ja annetaan kuivua noin viikon verran. Raakasuklaan ja normisuklaan eroista Santiago ei kuitenkaan kerro muuta uin, että ero on fermentoinnissa. Kun kysyn, että mikä siinä eroaa, hän vastaa että fermentointi ja naurahtaa :).

Papujen käsittelysali.

Fermentointiastiat

Fermentoinnin jälkeen pavut kuivataan tuossa pöydällä, kyllä.

Täältä pavut sitten kuljetetaan suoraan Pacarin tuotantotiloihin, joissa niistä valmistetaan suklaata noin 200 kilometrin päässä poimintapaikasta.

seuraavassa kirjoitelmassa vieraillaan Pacarin tehtaalla, syödään kananjalkoja, mahalaukkua, toukkia yms.
Pysykää siis taajuuksilla hyvät ystävät!

Energiajuoma tulilla. Ei Red Bullia.

Lauantai-illan hengailut meijän auton rontin päällä.

Banaani on ystävä.

Alkaa homma olemaan Kiwan osalta paketissa, mutta vielä on syytä pyörähtää banaaniviljelyksillä Santo Domingon kaupungin liepeillä Quitosta länteen.
Banaani tarvitsee kasvaakaseen hivenen trooppisemmat olosuhteet, joka tarkoittaa sitä, että lähdemme laskeutumaan kohti rannikkoa noin 600 metrin korkeuteen. Maisemat eivät tälläkään kertaa tuota pettymystä.

Näitä on vaikee saada kameralla haltuun ku nää on niin isoja nää korkeuserot.

Luikerotie ja vesiputous.

Tie luikertelee päättymättömän tuntuisesti alas Andien sadunomaisilta vuorilta ja maasto muuttuu koko ajan vihreämmäksi ja kasvustoltaan tiheämmäksi. Lämpötila aloittaa myös tasaisen kipuamisen ja perille päästessämmme se näyttää mukavat 30 astetta ja kosteuden huomaa myös heti. Melko lailla sademetsäinen meininki siis.

Tästä on alkanut tulla elintarvike-ensyklopedinen julkaisu, joten kevennetään sitä vähän meteorologisella pohdinnalla :

Olin jonkin aikaa huolissani siitä, että lähdin reissuun näin kesällä ja missaan osan maailman parhaasta kesästä suomessa, mutta ilmeisesti eivät säät ole siellä kotona paljoa suosineet. Tätä kirjoittaessa, kuin ajatuksesta, alkaa juuri satamaan. Istun ulkona, kello on 7 aamulla ja lämmintä on noin ehkä 25 astetta, sille ainakin tuntuu.  Vuoden keskilämpötila täällä on 22 astetta. Helsingissä muistaakseni about 5. Tietenkin ihmiset täällä päin maailmaa kun ovat tottuneet ankaraan auringonpaisteeseen sekä lämpimiin olosuhteisiin, eivät oikein pysty ymmärtämään auringonottoa ja se näkyy mm. maa-uimalassa missä kävin muutama päivä sitten: eivät ihmiset sinne tule aurinkoa ottamaan vaan uimaan ja polskimaan vedessä perhana. Täällä auringolta yleensä etsiydytään suojaan. Noh, suotakoon se meille ikuisen kylmyyden vangeille, jotka lämpöä luuytimiinsä varastoiden hankkiutuvat auringon lämpöön aina sen ollessa mahdollista.

Tuolta näyttää terttu keittobanaania

Siis Banaani, eikä mikä tahansa banaani vaan keittobanaani: Se eroaa meikäläisittäin tutusta chiquitan keltaisesta tsiegurasta sillä tavoin, että se on isompi ja vihreä sitä käytetään oikeastaan samaan tyyliin kuin perunaakin. Sitä ei siis syödä sellaisenaan raakana vaan se kypsytetään tavalla tai toisella ennen ruuansulatuskanavan sokkeloihin joutumista.

Banaanipuita

Banaani-Alex :)

Kiwan Banaanit tulevat vain yhdeltä viljelmältä, eli täältä, ja kaiken kaikkiaan lääniä täällä banaanille on noin 9 hehtaaria! Kaikki tämän tilan banaanit menevät Kiwan tuottamiseen. Tilan omistaja Alex, vetää meille asiantuntevan kierroksen banaanipusikoissa ja opettaa, miten banaaneista tulee mahdollisimman hyviä. Mielenkiintoista oli itse asiassa se, että banaanikasvit tuottavat yhden sadon, jonka jälkeen ne kuolla tuupertuvat, mutta kasvattavat vanhan varren viereen uuden. Yksi terttu vaatii kasvaakseen noin 10 kuukautta, yksi "puu" tuottaa yhden tertun. Puut ovat tosi korkeita, ja banaanien poiminta onkin nerokasta hommaa. Puuhun tehdään muutama syvä viilto pitkällä kepillä, jonka päässä terä. Tämän jälkeen puu vedetään nurin ja se ikään kuin nojautuu alas ja terttu tulee turvallisesti alas jopa 8-10 metriä korkeista puista. Ja kaikille niille besserwissereille, jotka mutisevat kun puhun banaanipuista: kyllä vain, banaanipuu ei ole puu vaan vähän isompi kasvi. Kutsun sitä nyt kuitenkin puuksi ihan käytännön syistä :)

BanaaniTie 

Vanha kanto, nuorempi ja seuraava sukupolvi.

Minä, Paula, Sir Alex ja pakollinen Kiwa-poseeraus.

En tässä nyt ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta toteanpahan vain, että keittobanaani on supermainio lisä lautaselle ruokailun yhteydessä, mikäli ette ole kokeilleet. Kannattaa väijyä ja kokeilla jos eteen sattuu osumaan.

Koululaisia. Yhellä perheellä omn kuulemma 17 skidiä täällä!

Kuitenkin pääasia, eli viljelijät: Tämäkin tila pyörii perheen voimin ja lapset käyvät koulua noin kilometrin päässä talolta (käymme hakemassa nuorimman lapsen vierailumme aikana) Samalla Alex tiedustelee ikääni ja on hämillään kun käy ilmi, että minulla ei ole lapsia. Samalla kun yritän ottaa kuvia opinahjosta, missä Alexkin kävi koulunsa, niin hän kysyy, että mikä puhelin minulla on kun siinä näyttäisi olevan hyvä kamera. Kerron, että tämä on Nokia Lumia 1020, jossa on 41 megapikselin kamera. Alex tuijottaa hetken aikaa ja kysyy suoraan paljonko olen ko. vempulasta maksanut ja sanoo maksavansa saman heti kättelyssä. Valitettavasti ei tällä kertaa natsannut, jos olisin tiennyt, olisin ostanut suomesta hänelle ko. laitteen varta vasten kun niitä ei täältä saa. Se muuten pitänee vielä mainita, että on hyvä, että täältä löytyy nuorempiakin viljelijöitä niin hommat saattaa jopa jatkua perheen sisällä eikä viljelmiä myydä isommille pahiksille.

Ihan komee skole.

Täällä näyttää kaikki olevan enemmän kuin kunnossa ja elämä pyörii eteenpäin leppoisasti, mutta kovaa työtä tehden. Talon lähettyvillä virtaa pieni joenpoikanen, jossa voi aina välillä käydä vilvoittelemassa, mikäli oikein kuuma päivä sattuu kohdalle. Banaanien kerääminen kun on pirun rankkaa hommaa näissä olosuhteissa. Tertut painavat 15-40 kiloa ja niitä viedään käsipelillä keräilypisteisiin, mistä ne sitten viedään aasilla noutopaikkaan, josta ne lähtevät eteenpäin jalostettavaksi.

Välipulahdus

Yritin muuten ratsastaa aasilla ja voin kertoa, että en ihan vielä yltänyt Jeesuksen tasolle siinä hommassa. Tuntu taas kyllä niin kaupunkilaiselle, että terve!

Aasi ja minä (kumpi onkaan kumpi)

Nyt on tosiaan Kiwa-viljelijöitä käyty sitten tapaamassa melko mukavasti ja tästä homma jatkuu kohti suklaata!

Nyt vähän polskmista ja rentoutumista keskellä viidakkoa jossain tällasessa hotellintapaisessa paikassa, jonka omistaja rupes tarjoomaan mulle caipirinhoja kun soittelin kitaraa ja sanoin olevani suomesta. :)
Näin täällä!

Minibansku

Tollasella aseella niitä puita kaadetaan.

Natiivia meininkiä.

Ja Elintarvike-ensyklopedia jatkuu (kirjoitettu samalla Kroatia-Kamerun ottelua katsoen ja Espanjan shokkitappion jälkitunnelmissa).

Juuri kun on kerinnyt nukkumaan kelvolliset yöunet pirun pitkän päivän jälkeen niin aamulla mennään taas. Tällä kertaa suuntana on etelä ja Ambato-niminen kaupunki sekä sen ympäristö.

Maisemat jatkuivat mielettöminä myös etelään suunnatessa ja sain ensi kerran vähän näkymiä Quiton kaupungista. Kaupunki sijaitsee laaksossa ja talot näyttävät kuin valahtaneen sen pohjalle eikä minkäänlaista logiikkaa rakentamisessa oikein tunnu olevan. Täällä kuulemma ihmiset ovat vallanneet itselleen tonttia vuorien alareunoilta ja rakentaneet sinne jotain talonkaltaisia kun väkiluku kasvaa jatkuvasti kovaa tahtia... Quito on tosi kapea, mutta pitkulainen ja kaupungissa asuu kaikkiaan noin 1,7 miljoonaa immeistä.

Quiton eteläisiä osia.

Matka jatkuu kohti alkuperäisperunan tuottajien nurkkia. Tapaamme Ambatossa pienviljelijöiden "varastolla/toimistolla" heidän edustajansa. Nämä pienviljelijät ovat todella pienviljelijöitä heidän viljelystensä ollessa noin hehtaarin kokoisia. Palsternakkaviljelmillä pohjoisessa tyypeillä oli kuitenkin noin 5 hehtaaria/perhe viljeltäviä vuorenrinteitä. Kuitenkin edustaja pitää meille esitelmän yrityksestä nimeltä Conpapa Tungurahua, joka on erikoistunut perunanviljelyyn ja edustaa 63 pienviljelijää. Yritys perustettiin 2006 Sveitsiläisen kansalaisjärjestön (NGO) avustuksella. Tavoitteena myydä suoraan tuottajilta ilman tukkuja tai muita välikäsiä perunoita eteenpäin, opettaa viljelijöitä viljelemään paremmin heidän niin halutessaan ja tulemaan toimeen nykyisillä viljelyksillään paremmin. Conpapan viljelijät viljelevät kaikkiaan noin 230 erilaista perunalajiketta (hitto en tienny niitä olevan ees niin paljon!) Kiwa ostaa näiltä viljelijöiltä harvinaista Andien alkuperäisperunaa ja Conpapan viljelijöiden liikevaihdosta 25 % tulee Kiwan ostoista. Alkuperäisperuna on tuotannollisilta ominaisuuksiltaan normaalia perunaa tehottomampi, mutta tästä maksetaan toisaalta enemmän, eli "less is more". Kiwa on ainoa taho tällä hetkellä, joka ostaa alkuperäisperunoita (kahta erilaista, jotka löytyvät sinisestä pussista). Alkuperäisperunoiden lajinimet ovat, jos nyt joku perunatohtori on niistä kovin kiinnostunut, Iniap Puca Shungo ja Iniap Yana Shungo.

Lähdemme sitten kohtuullisen puuduttavan esitelmän jälkeen (joka pidettiin espanjaksi tietenkin) Ambatosta eteenpäin tutustumaan muutaman viljelijän nurkkiin ja löydämmekin hankalien maastojen jälkeen perille ensimmäiselle viljelmälle. Viljelmä sijaitsee noin 3,1 kilometrin korkeudessa ja raaka-aineiden lopullisen laadun ja ominaisuuksien suhteen on äärimmäisen tärkeää, millä korkeudella niitä viljellään. Tämä on paljon tarkempaa puuhaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella, sillä erilaisia tuloksia tulee mm. ihan pienien korkeuserojenkin myötä ja tavara ei saata kelvata sipseiksi saakka, koska se ei enää maistu paistamisen jälkeen hyvälle tai sen paisto-ominaisuudet kärsivät eri tavoin, kuten kosteusprosentin suhteen.

Perunat kokonaisina

Hahaa, ja halkaistuna. Eipä olekaan mitään väriäainetta!

Noh, tällä korkeudella sitä ilma on ehtinyt jo muuttua perinteiseksi suomalaiseksi kesäpäiväksi, eli 9 astetta näyttää mittari.

alkutuote ja lopputuote. 

Sitten vaan taas autolla seuraavaan paikkaan. Keskimmäinen jäbä on nimeltään Luis ja vetää Conpapa-yritystä, joka myy viljelijöiden tuotteita suoraan asiakkaille. Vasemmalla ko. tilan viljelijä, joka tiputettiin vähän alempana sijaitsevalle asunnolleen.

 Tästä jatkamme eteenpäin pidemmälle natiivialueille, ja nousemme aina noin 3700 metrin korkeuteen ja ilmakin oli sen mukainen. Perhana että voi olla päiväntasaajallakin kylmä :) Ilma sen kun kylmenee. Täytyy myöntää, että hivenen aluksi huvittu ku kaikki käytti täällä kylmässä vuorilla niitä stereotyyppisimpiä Andien Ponchoja ja hattuja. Niitä täällä kuitenkin käytetään ja näyttäisivät toimivan
pirun hyvin :)

Matkalla ylemmäs. Ihan mielettömiä laaksoja, joita en vaan kameraan saa tallennettua.

45 kiloa perunaa selässä ja poncho.

Lämpömittari ei valehtele.

Poncho "peruna" Sanchez.

Tääl on oikeesti aika kylmät oltavat pitkin vuotta, mutta niin vaan näytti näitäkin hymyilyttävän ja onhan se niin, että ihminen sopeutuu ympäristöön kuin ympäristöön. Pääosin kuljettavat tavaraa käsin, mutta oli täällä aasejakin (itseni lisäksi siis).

Pimeä laskeutui ja sitten odotti oikeastaan henkilökohtaisesti jännittävin vaihe, eli yöpyminen natiiviviljelijöiden himassa. Kunhan saatiin taas auto jotenkin kikkailtua parkkiin, niin siinä olikin sitten vastassa sellainen noin 8 hengen joukkio ihmisiä, jotka näyttivät meille makuuhuoneemme. Siinä sitten kuitenkin vähän tutustuttiin ja höpöteltiin espanjaksi kaikkea ja meikän puheet joutui Paula sitten aina tulkkaamaan. Sydämellistä sakkia ja kyselivät kaikkea ja olivatpa kiinnostuneita siviilisäädystänikin :), vähän kyl alko jännittää...

Noin 7 astetta lämmintä. Onneks nukuin Williamin kanssa samassa sängyssä :)

Perheessä oli jokaisesta sukupolvesta edustusta, nuorimpana Heidi 1 v 2 kk..

Paineltiin siitä sitten melko pian nukkumaan ja uni tuli kyllä jälleen hyvin silmään kun oli kotoisasti pirun kylmä ulkona, mutta makuupussissa ihan mukava olla. Herätyksen piti olla siinä kukonlaulun aikaan ja niinhän ne kukot aloittivat jo tuossa noin klo 2:30.

Sitte oli vähän vaikee saada enää unta, mutta kyllä siinä sellasia pieniä pätkiä tuli torkuttua. Taisin höpötellä pari kertaa puoliunissani jotain siinä, mutta eipä se William tainnu mitään kuulla kun siinä vieressä oli kääriytyny niin moneen peittoon, että ei tainnu niiden läpi kuulla mitään. William on siis tämä Kiwan raaka-ainespesialisti ja viljelijöiden apuhenkilö.

Aamulla sitte heti lähdettiin katsomaan vähän, että missä kasvaa Kiwan perunat ja samalla tietty joka-aamuinen aamulypsy piti hoitaa pois alta. Maitoauto käy hakemassa joka aamu tonkan tienvierustalta. Itselle kuitenkin aina otetaan osa sivuun ja tälläkään kertaa ei poikkeusta tehty. Siinä sitten vedettiin aamiaiseksi semituoretta lehmänmaitoa jonkun leivänkäntyn kera. Ei paha. Sitten olikin aika lähteä takaisin urbaanimpaan ympäristöön, johon jo kieltämättä vähän teki mieli.

Tässä perheessä, joka taisi olla enemmänkin suku, oli edustusta ihan jokaisesta ikäluokasta. Suku on kuulemma aina asunut täällä ja täällä on mukava elää. Melko omavaraisesti elävät ja myyvät jotain tuotannostaan muille. 

Aamulypsyllä

Maidonkeittohommia

Marsut ovat täällä suurta herkkua, vielä en ole tietääkseni syönyt, mutta mielenkiinnolla odotan ensikohtaamista.

Pikkumarsu

Lavuaari (tossa oli ihan jees jynssätä leegoja, vaikka oli pirun kylmä)

Lopulta pakollinen kuva itse tuottajan kanssa Sipsipussin kanssa. Alkaa käymään jo tavaksi :)

Vitsi ku tuntee ittensä pitkäksi ja isoksi näiden kanssa! Outo tunne. Loppuviikosta sitten vielä banaaniviljelmille ja juhannukseksi sademetsään kaakaotiluksille Pacarin kanssa. Erilainen jussi tiedossa.